Päivän kuvana toimii pieni herra Kiril.

Noradiel

Piti julkaista kuva tänne tästä tyttelistäkin <3 Nimi on Noradiel. Kuvia Kirilistä ja Antoniosta (joka on vielä vain pää kylläkin) tulee myöhemmin.

Time it was, and what a time it was, it was
A time of innocence, a time of confidences
Long ago, it must be, I have a photograph
Preserve your memories, they're all that's left you
-Lyrics: Simon and Garflunkel- Bookends-

Minä olen kuin tuuli.
Olen olemassa, mutta kukaan ei näe minua.
Iltaisin kuiskin korviinne sanoja,
jotka olette aamuun mennessä jo unohtaneet.

Minä huudan teille, huudan niin kovaa.
Apua?
Kuulitteko jotain?
Varmaankin vain tuuli.
Jatkatte matkaanne.
Yhdessä.

Istun punaisessa huoneessa ovi raollaan.
Odottaen?
Kuljette ohi.
Ovi on näkymätön.
Teille majani on kummitustalo, ja huutoni ilmaa korvienne välissä.

Huudan teille mykkänä, kunnes ääneni on kokonaan poissa.

Minä olen tuuli.
Ikuinen ja olematon.

Surullinen.

Hiuksesi heiluivat
tuulessa,
hymyillessäsi
hammarautasi näkyivät
ja suudellessamme
aika tuntui
katoavan.

Platoninen rakkaus

Helsingin katuja valaisevat ainoataan katulamput. Kadut ovat hiljaisia, mutta bussin ajaessa baarien ohi huomaan, miten täynnä ne ovat. Keskiviikko ilta, opiskelijoiden ryyppy ilta.

Kierrän käteni ystäväni harteille ja hän nojaa olkapäähäni. Pidän siitä, että voin kerrankin pitää jotakuta kainalossani.

Joskus kauan sitten rakastin sinua. Sydämeni hakkasi hullunlailla kun istuin vieressäsi. Nyt jokainen kerta kun istun viereesi tunnen kuinka sydämeni hakkaa niin rauhalliseen tahtiin, että ihmetten sitä jopa itsekkin.

Jokainen kerta tunnen kuinka haluaisin tuntea miltä huulesi tuntuisivat vasten omiani vaikka tunteeni osoittavat, että ystävyys on ainoa asia mitä toisiltamme haluamme.

Maistelen nimeäsi huulillani ja kun näen kasvosi mielessäni minun tekisi vain enemmän upottaa sormeni hiuksiisi ja suudella sinua.

Haluaisin tunteja katsella vain kasvojasi, silittää hiuksiasi ja toivoa, että tuntisit olosi edes sen pienen hetken paremmaksi. Onnelliseksi?

Jos minun pitäisi kertoa mitä tunnen sinua kohtaan mitä se olisi?

Kai se olisi sitä platonista rakkautta.

So cold

Päässä pyörii.
Ajatus käy uudelleen mielessä.
Helpotusta kaivaten
käyn maate sängylle
kylmään huoneeseen.

Antakaa minulle
edes yksi halaus.
Tarvitsen lämpöä.

Liian kauan
olen vaeltanut
tässä pimeyden
ja kylmyyden
maassa.

Pelko ja epävarmuus

Oloni on kuin unessa. Ruumiini on raskas ja mieleni tuntuu leijailevan jossain pilvien yläpuolella. Pikku hiljaa alan herätä todellisuuteen tajuten, että on jo aamu. Tai enemminkin päivä. Unirytmini on taas sekaisin. Ollut jo liian kauan. Pian tajuan myös, että en ole taaskaan mennyt kouluun. Alan stressata. Katson jääkaappia, joka näyttää houkuttelevalta ja samalla niin oksettavalta. Kävelen sen ohi. Ei kestä tuntiakaan kun olen porannut niin monta kertaa jääkaappiini silmäni, että minun on pakko mennä kurkistamaan sen sisään vaikka tiedän mitä se sisältää. Ei mitään tarpeeksi hyvää. Jätän taas aterian väliin. Pelko siitä, että syön myöhemmin lisää kirii nopeasti tajuntaani, mutta kun katson taas uudestaan kaappeihini minua oksettaa enkä halua syödä. Kävelen kohti kauppaa ja mietin pystynköhän kävelemään niiden hyllyjen ohi joiden sisältö näyttää kauniimmalta kuin mikään ikinä näkemäni asia? Kun kävelen ensimmäisen hyllyn ohi ääni sanoo päässäni "Ei yksi paketti haittaa" jotain joutuu koriini. Kun kävelen toisen hyllyn ohi soi päässäni uudestaan ääni "No mutta ei sipsit ole sama asia kuin karkit, ota vain", jotenkin taas korissani on lisää myrkkyä. Sama käy vielä uudestaan ja uudestaan kunnes kotona huomaan, että 2/3 ruokarahoistani menikin taas minun omiin huumeisiini. Masennun siitäkin jo tarpeeksi ja olen taas koukussa. Ei kestä kauaakaan kun minua oksettaa, söin taas ja söin liikaa. Niin kuin viimeksikin kun kävin kaupassa. Miten ikinä pääsen tästä eroon kun annan aina itselleni periksi? Minun sisälläni asuu kaksi erilaista persoonaa, jotka tappelevat olemassa olostaan. Ensimmäinen persoona on se minun todellisuuden tajuni, joka antaa periksi toiselle persoonalle, joka kuiskii rumia, inhottavia, myrkyllisiä, mutta silti niin houkuttelevia sanoja, että en voi vastustaa niitä. "Hän vihaa ja rakastaa sormusta, samoin kun hän vihaa ja rakastaa itseään." Ganfalf sanoi Taru sormusten herrassa näin Klonkusta sekä sormuksesta. Jotenkin pystyn soveltamaan tuon itseeni ja heti mieleeni nousee kysymys mikä on se asia, joka saa minut syömään, pelkäämään, vihaamaan ja rakastamaan? Tunnen itseni ja olen itsevarma ihminen, mutta miksi silti muutun melkein päivittäin siksi epävarmaksi pieneksi säälittäväksi olennoksi, joka käpertyy sohvalle vatsakipeänä valmiina oksentamaan ja viiltelemään, että saisi tapettua kivun sisältään? Pelkäänkö minä vain siksi, että en pysty tai halua käsitellä asioita? Vai onko minun tarkoitukseni tällä planeetalla kärsiä, pelätä ja odottaa kuolemaa?