Oloni on kuin unessa. Ruumiini on raskas ja mieleni tuntuu leijailevan jossain pilvien yläpuolella. Pikku hiljaa alan herätä todellisuuteen tajuten, että on jo aamu. Tai enemminkin päivä. Unirytmini on taas sekaisin. Ollut jo liian kauan. Pian tajuan myös, että en ole taaskaan mennyt kouluun. Alan stressata. Katson jääkaappia, joka näyttää houkuttelevalta ja samalla niin oksettavalta. Kävelen sen ohi. Ei kestä tuntiakaan kun olen porannut niin monta kertaa jääkaappiini silmäni, että minun on pakko mennä kurkistamaan sen sisään vaikka tiedän mitä se sisältää. Ei mitään tarpeeksi hyvää. Jätän taas aterian väliin. Pelko siitä, että syön myöhemmin lisää kirii nopeasti tajuntaani, mutta kun katson taas uudestaan kaappeihini minua oksettaa enkä halua syödä. Kävelen kohti kauppaa ja mietin pystynköhän kävelemään niiden hyllyjen ohi joiden sisältö näyttää kauniimmalta kuin mikään ikinä näkemäni asia? Kun kävelen ensimmäisen hyllyn ohi ääni sanoo päässäni "Ei yksi paketti haittaa" jotain joutuu koriini. Kun kävelen toisen hyllyn ohi soi päässäni uudestaan ääni "No mutta ei sipsit ole sama asia kuin karkit, ota vain", jotenkin taas korissani on lisää myrkkyä. Sama käy vielä uudestaan ja uudestaan kunnes kotona huomaan, että 2/3 ruokarahoistani menikin taas minun omiin huumeisiini. Masennun siitäkin jo tarpeeksi ja olen taas koukussa. Ei kestä kauaakaan kun minua oksettaa, söin taas ja söin liikaa. Niin kuin viimeksikin kun kävin kaupassa. Miten ikinä pääsen tästä eroon kun annan aina itselleni periksi? Minun sisälläni asuu kaksi erilaista persoonaa, jotka tappelevat olemassa olostaan. Ensimmäinen persoona on se minun todellisuuden tajuni, joka antaa periksi toiselle persoonalle, joka kuiskii rumia, inhottavia, myrkyllisiä, mutta silti niin houkuttelevia sanoja, että en voi vastustaa niitä. "Hän vihaa ja rakastaa sormusta, samoin kun hän vihaa ja rakastaa itseään." Ganfalf sanoi Taru sormusten herrassa näin Klonkusta sekä sormuksesta. Jotenkin pystyn soveltamaan tuon itseeni ja heti mieleeni nousee kysymys mikä on se asia, joka saa minut syömään, pelkäämään, vihaamaan ja rakastamaan? Tunnen itseni ja olen itsevarma ihminen, mutta miksi silti muutun melkein päivittäin siksi epävarmaksi pieneksi säälittäväksi olennoksi, joka käpertyy sohvalle vatsakipeänä valmiina oksentamaan ja viiltelemään, että saisi tapettua kivun sisältään? Pelkäänkö minä vain siksi, että en pysty tai halua käsitellä asioita? Vai onko minun tarkoitukseni tällä planeetalla kärsiä, pelätä ja odottaa kuolemaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti